Koronatoimiin tarvitaan täsmäretoriikkaa — tarvitsemme vastuullisuutta viranomaispuheeseen epidemianhallinnasta

Johdanto

Uuden-Seelannin Otagon yliopiston Nick Wilson, Amanda Kvalsvig ja Michael Baker julkaisivat jokin aika sitten ajankohtaisen blogikirjoituksen, jossa he ruotivat pandemianhallinnan käsitteitä. Kirjoittajien mukaan johdonmukaisella ja tarkalla käsitteistöllä voidaan parantaa viestintää ja sitoutumista koronaviruksen pysäyttämistoimiin. Tämä kohdistuu erityisesti viranomaisiin, joiden tehtävänä on epidemianhallinnan johtaminen, koordinaatio ja viestintä myös kansalaisille.

Keskiössä ovat käsitteet, joiden avulla koronastrategiaa suunnitellaan ja toimeenpannaan. Maailmalta on lainattu suomalaiseen viranomaispuheeseen käsitteitä, jotka antavat vaikutelman proaktiivisesta toiminnasta, vaikka itse toteutuksen kanssa asianlaita onkin ollut vallan toinen. Suomessa koronatoimet ovat osoittautuneet kerta toisensa jälkeen reaktiivisiksi. Tieto koronasta ja sen vaikutuksista kasvaa ennennäkemätöntä vauhtia, mutta Suomessa viranomaiset ovat toistuvasti ilmaisseet tulleensa “yllätetyiksi”.

Suomen omaksuma hybridistrategia kiteytyy mantraan testaa-jäljitä-eristä-hoida (TJEH). On kuitenkin ratkaiseva ero siinä, testataanko, jäljitetäänkö ja eristetäänkö vähän sinne päin– kuten Suomessa aina tähän päivään asti – vai toteutetaanko strategia täysimääräisesti. Täysimääräiset TJEH-toimet tarkoittaisivat sitä, että kaikki altistuneet jäljitetään, testataan ja asetetaan karanteeniin ja kaikki tartunnansaaneet eristetään. Tämä on helpommin sanottu kuin tehty, mutta kuitenkin ainoa keino päästä eroon koronasta ilman yhteiskunnan laajamittaista sulkemista.

Kriisiviestintä on ollut kautta linjan epäselvää

Käsitteiden merkityssisällön hämärtyminen näyttää olevan arkipäiväistä poliitikoille, virkamiehille ja kansalaisille. Joskus jopa sanan pääte voi muuttaa merkityssisällön täysin erilaiseksi. Pyritäänkö estämään koronaviruksen leviäminen vai vain sen leviämistä? Ensimmäinen voi tarkoittaa käyrän murskaamista (“crush the curve”), tapausmäärien painamista nollaan, tukahduttamista— ehkä jopa taudin ja sen aiheuttajapatogeenin eliminointia. Jälkimmäinen puolestaan epidemian hidastamista, käyrän madaltamista (“flatten the curve”), hybridistrategiaa— ehkä jopa influenssamallin mukaista laumasuojatavoitetta.

Viranomaisviestintä on ollut kautta koronakriisin epäselvää ja vaikeasti ymmärrettävää. Muun muassa pandemian vakavuudesta, suojavarustevarastoista, rokotesuunnitelmista, suojautumisohjeista aerosolivälitteisessä taudissa ja rajanylityspaikkojen koronatestauksesta on viestitty epäselvästi, joka on osaltaan lisännyt kansalaisten epävarmuutta, vaikeuksia sitoutua annettuihin ohjeisiin, ja siten riskikäyttäytymistä.

Kun THL antoi elokuussa valtakunnallisen maskisuosituksen, ei THL:n terveysturvallisuusosaston johtaja Mika Salminen tiedotustilaisuudessakaan esittänyt selkeitä perusteluita maskisuositukselle, vaan vetosi “vähäiseen näyttöön” ja "anekdoottisiin tapauskuvauksiin". On tärkeää, että viranomaiset muuttavat näkemyksiään tiedon karttuessa ja näkemysten tarkentuessa. Samalla pitäisi kuitenkin perustella, miksi näkemys ja ohjeet ovat muuttuneet. Tämä auttaisi kansalaisia ymmärtämään asiantuntijapäätöksentekoon liittyviä epävarmuuksia ja sitoutumaan myös muuttuviin ohjeistuksiin.

Eristys, karanteeni vai omaehtoinen karanteeni?

Julkisessa keskustelussa ei vaikuta olevan tarkkaa käsitystä siitä, mitä eroa on karanteenilla ja eristyksellä. Sairastuneiden eristämisestä ei juurikaan puhuta, ja karanteenin käsitteen rinnalle on tuotu uusi omaehtoisen karanteenin käsite, josta ei ole mainintaa Suomen tartuntatautilaissa.

Tartuntatautilain mukaan eristämisellä tarkoitetaan “sairastuneen tai perustellusti sairastuneeksi epäillyn henkilön hoitamista terveydenhuollon toimintayksikössä muista siten erillään, että tartunnan leviäminen estyy”. Laki antaa myös mahdollisuuden sille, että eristys toteutettaisiin kodissa. THL ohjeistaa sairastamaan lievän koronavirustaudin kotona, mutta ohjeeseen ei ole täsmennetty varsinaisen eristyksen tarvetta. Eristys on tärkeää, sillä saman kotitalouden muilla jäsenillä on merkittävä riski saada koronapotilaalta tartunta.

Esimerkiksi Italiassa, Espanjassa ja Intiassa on käytäntö eristää koronapotilas omaan huoneeseen kahdeksi viikoksi, jolloin tartuttavuuden ikkuna sulkeutuu ja muut kotitalouden jäsenet pysyvät paremmin suojassa tartunnalta. Kaikissa tilanteissa kotieristys ei ole mahdollista, jolloin myös lievästi sairastuneiden eristäminen erillisiin koronahoitoyksiköihin voisi olla perusteltua. Eristäminen on operatiivisesti raskas toimenpide, mutta tartuntaketjujen nopea pysäyttäminen tekee siitä merkittävän vipuvarren epidemian tukahduttamisessa.

Karanteeni on tartuntatautilain mukaan “taudinaiheuttajalle altistuneen tai perustellusti altistuneeksi epäillyn henkilön erottamista muista kotiinsa tai muuhun määrättyyn paikkaan”. Karanteeni tarkoittaa siis toistaiseksi terveen henkilön liikkumisvapauden rajoittamista. Taudinaiheuttajan leviämisen estämiseksi karanteeniin määrätty välttelee kaikkia kodin ulkopuolisia ihmiskontakteja. Tartuntatautilain 67 § ja 68 § asettavat karanteenille tiukat vaatimukset.

Omaehtoinen karanteeni puolestaan on käsitteenä jokseenkin ristiriitainen, ja sekoittuu mielikuvan tasolla ajatukseen karanteenin vapaaehtoisuudesta. Toisin kuin varsinaisen karanteenin kohdalla, omaehtoista karanteenia ei määrää kunnan tai kuntayhtymän vastaava infektiolääkäri, ja vastuu karanteenin noudattamisesta on henkilöllä itsellään. Tämä ei siis tarkoita omaehtoisen karanteenin noudattamisen olevan vapaavalintaista. THL on hiljattain päivittänyt ohjeistustaan omaehtoisesta karanteenista vastaamaan paremmin varsinaisen karanteenin sisältöä. Aiempien suositusten puitteissa oli mahdollista käydä esimerkiksi töissä omaehtoisen karanteenin aikana, joka on myös hämärtänyt kyseisen toimen merkitystä ja tarkoitusta.

Epäselvä viranomaisviestintä ja vaihtuvat merkityssisällöt ovat johtaneet tilanteeseen, jossa varotoimien oikeaoppinen toteutus vaarantuu niin yksilöiden kuin yhteisöjen tasolla.

Miksi alueellisista täsmätoimista vaietaan?

Koronaepidemian hallinnassa Suomeen näyttää muodostuneen tilanne, jossa valtaosa linjauksista tulee nimenomaan keskushallinnolta, eikä kuntien ja aluehallintovirastojen aluekohtainen vastuu välittömistä täsmätoimista ole lain hengen mukaisesti toteutunut. Lakiehdotuksen perusteluissa (HE 13/2016 vp6 §) asiaa täsmennetään seuraavasti:

“[Kaikille lain tarkoittamille viranomaisille, asiantuntijalaitoksille ja asiantuntijayksiköille] säädetään velvollisuus ryhtyä vaaratilanteen havaittuaan välittömiin toimiin oma-aloitteisesti odottamatta ylempää tulevia määräyksiä. Tartuntatautien torjunnassa on monesti tärkeää toimia mahdollisimman nopeasti, jolloin tarvittavien toimien laajuus voi jäädä suppeaksi.”

Voimakkaiden, koko maan kattavien rajoitustoimien käyttäminen ei välttämättä ole aina tarkoituksenmukaista, koska niiden käyttö ei huomioi alueellisia eroja. Hallitus ei ole toistaiseksi täsmentänyt, miksi se ei linjauksissaan suosi oikeasuhtaisia ja oikea-aikaisia alueellisia rajoitustoimia. Kaikkia toimia ei ole mielekästä soveltaa samoin Pohjois-Savon pikkupitäjässä kuin vaikkapa Uudenmaan epidemiakeskuksissa. Tilannetta ei saa päästää kehittymään sellaiseksi, että koko maan kattavia rajoitustoimia tarvitaan.

Merkittävinä esimerkkeinä alueellisten täsmätoimien puutteesta voidaan pitää Helsingin koulujen avaamista keskellä aktiivisia epidemiavaiheita, sekä viivettä Helsinki-Vantaan lentokentän koronatoimien toimeenpanossa, joka tartuntatautilain mukaan kuuluu Vantaan vastuulle. Turun kaupunki puolestaan toteutti tartuntatautilain mukaista proaktiivisuutta käynnistäessään alueellaan rajakontrollit ja maskisuosituksen jo ennen THL:n virallista ohjetta.

Viestinnän epäselvyys koskien syyskuun kokoontumisrajoituksia herättää myös kysymyksiä siitä, toteutuuko tartuntatautilain edellyttämä alueellinen vastuu ilman keskushallinnon interventioita.

Kriisitilanne vaatii täsmätavoitteita ja täsmäviestintää

Retoriikalla on keskeinen merkitys kriisin hallintaan tähtäävässä puheessa. On tärkeää ymmärtää, että käyttäessään käsitteitä epätäsmällisesti, poliitikot ja virkamiehet välttävät sitoutumasta konkreettisiin, läpinäkyviin ja mitattaviin tavoitteisiin. Näin toimittaessa annetaan vain vaikutelma, että kriisille ollaan tekemässä jotain. Politiikan arjessa tämä lienee yleisesti siedetty käytäntö, mutta koko kansakuntaamme terveydellisesti ja taloudellisesti ravistelevassa kriisissä epätäsmällistä retoriikkaa tulisi ehdottomasti välttää.

Retorinen epätäsmällisyys on mahdollistanut tilanteen, jossa konkreettisia tavoitteita ei ole asetettu. Tämän takia kevään raskailla rajoituksilla saavutettu hyvä tilanne on menetetty. Hybridimallin tavoitteet ja suunnitellut toimet korvautuivat epätäsmällisen retoriikan sumuverholla.

Kun selkeää strategiaa ja tavoitteita ei ole kerrottu, kansalaiset eivät voi seurata ja arvioida strategian onnistumista. Toisen aallon käynnistyttyä strategiselle keskustelulle olisi valtava tarve; kansalaiset, yhteisöt ja yritykset haluavat nähdä paremmin tulevaisuuteen, mutta nykyisellään se on hyvin vaikeaa.

Hallitus ja keskeiset viranomaiset näyttävät ajautuneen ei-yhteismaan ansaan, jossa reaktiivista päätöksentekoa perustellaan nyt vallitsevalla hyvällä tilanteella ja ylitsevuotavalla sitoutumisella joskus tulevaisuudessa tapahtuviin toimiin. Kansalaiselle jää kuitenkin usein epäselväksi, milloin toimiin tosiasiassa ryhdytään. Epävarmuudet ja tiedon puute ovat osa koronaviruspandemian “uutta normaalia”, mutta tiedämme myös, miten virus leviää, ja tiedämme miten taudin leviäminen nopein ja päättäväisin toimin pysäytetään. Lukemattomat maat eri puolilla maailmaa ovat sen jo osoittaneet. Koronaviruksen kanssa “eläminen” tai sen tukahduttaminen ovat arvovalintoja, jotka teemme lopulta itse.

Suomella ei ole enää montaa mahdollisuutta tukahduttaa tautia, palataksemme lähemmäs “vanhaa” arkea. Jos nämä mahdollisuuden ikkunat haaskataan vaikeiden valintojen pelossa tyhjään konsensushakuisuuteen, epäselvään viestintään ja strutsipuolustukseen — seuraava pysäkki on todennäköisesti yhteiskunnan täyssulku.

Hallituksen ja viranomaisten tulee sitoutua julkilausumissaan täsmällisiin käsitteisiin ja toimiin, sekä mitattaviin tavoitteisiin. Kansalaisten ja tiedotusvälineiden pitää kysyä päättäjiltämme oikeita kysymyksiä oikeista asioista, kunnes saamme oikeita vastauksia. Retoriselle kikkailulle ei ole sijaa koronakriisissä. Täsmätoimet vaativat täsmäretoriikkaa.

Kirjoittajat

Henri Lampikoski, LL, on korva-, nenä- ja kurkkutautien erikoislääkäri. Hän on Eroon koronasta -työryhmän aktiivi ja perustajajäsen.

Elina Laamanen, HT, on väitöskirjassaan käsitellyt julkishallinnon retoriikkaa vallan ja hallinnan tekniikoiden näkökulmasta.

Thomas Brand, VTM, MA, on Eroon koronasta -työryhmän aktiivi ja osallistunut työryhmän toimintaan sen perustamisesta lähtien. Hän on seurannut koronakriisin kehittymistä alusta alkaen ja osallistunut muun muassa Agile Tassu -tutkijaryhmän ja EndCoronavirus.org- ja Pandemia.fi-vapaaehtoisverkostojen toimintaan eri rooleissa.