Filosofinen näkökulma: Sopiva etäisyys

Johdanto

Turvaetäisyyksien pitäminen on ollut tärkeimpiä koronaviruksen leviämisen estämisen keinoja. Vaikka keväällä 2020 käytössä olleen valmiuslain nojalla asetetuista tiukoista rajoituksista siirryttiin kesän tullen nykyiseen välitilaan, turvavälikäytäntö lienee tärkeimpiä elämään jääneitä poikkeusajan toimia. Kriisin voidaan katsoa osoittaneen, että meidän on kerta kaikkiaan kyettävä oppimaan uusia melko pysyviäkin toiminnan tapoja ja parantamaan vanhoja. On myös tarkasti harkittava, miten toimintaamme uudistamme. Emme voi koronakevään ja -kesän jälkeisenä syksynä palata täsmälleen niihin käyttäytymismuotoihin, joihin olimme tottuneet ennen pandemia-aikaa. Vaikka rokote keksittäisiin nyt ja tuotaisiin kaikkien saataville nopeasti, ”korona-aika” ei pääty nopeasti. On hyviä perusteita suhtautua toiveikkaasti kehitteillä oleviin rokotteisiin, mutta nekään eivät ehkä poista epidemian uhkaa kokonaan, jos niiden tarjoama suoja ei ole täydellinen.

Yhteiskunnan tiukimpia rajoituksia purettaessa meillä ei suinkaan yksilöinä ole aihetta rentoutua menneiden aikojen elämäämme, vaan väljemmissä oloissa meidän on aiempaakin tärkeämpää suhtautua itse vastuullisesti niihin viruksen torjunnan tapoihin, joita voimme arjessamme omaksua ja (viruksen sijasta) levittää. Ihmisten voisi toivoa ymmärtävän nykyistä paremmin, että mitä vähemmän toimiamme virallisin säädöksin rajoitetaan – eli mitä avarampi vapautemme piiri on – sitä enemmän olemme itse vastuussa siitä, miten pandemian oloissa elämme. Tässä on kyse perustavista elämänvalinnoista, siitä, miten suhtaudumme kaiken toimintamme perustelemiseen. Tarkastelen seuraavassa koronavirustilanteen sisältämien riskien merkitystä elämässämme nimenomaan yksilöllisen vastuun kannalta.

Kättely jääköön historiaan

Helpoimpia tapoja ehkäistä niin koronavirusinfektioita kuin monia muitakin tarttuvia tauteja on tervehtimiskäytäntöjen uudistaminen. Minusta vaikuttaa ilmeiseltä, että meidän on luovuttava kättelystä ja halauksista. Ehdotan, että luovumme niistä kokonaan, kaikkialla ja pysyvästi. Meidän ei tulisi kätellä eikä halata oman perheemme tai muun lähimmän lähipiirimme ulkopuolisia ihmisiä, poskisuudelmista puhumattakaan.

Vaikka täsmällistä evidenssiä kättelyn välttämisen eduista voi olla vaikea esittää ja vaikka aiheesta luultavasti tarvittaisiin lisätutkimusta virallisen suosituksen esittämiseksi, jokainen voi arkijärjen keinoin laskeskella, kuinka monia työpäiviä tai kansantalouden niukkoja euroja ja jopa ihmishenkiä näin toimien kenties säästämme – niin pandemian aikana kuin pysyvästikin. Koronaviruksen mukanaan tuomat poikkeusajat eivät mene nopeasti ohi, ja sittenkin, kun (tai jos) rokote virusta vastaan on joskus kehitetty, voimme kättelemättömyydellämme estää monien muiden sairauksien, kuten niin ikään esimerkiksi vanhuksille ja perussairaille joissakin tapauksissa tappavan influenssan, leviämistä. En siksi näe, miksei meillä olisi paitsi moraalista myös kansantaloudellista velvollisuutta lopettaa kätteleminen tai ainakin vähentää sitä huomattavasti. Vähintäänkin olisi syytä pestä tai desinfioida kädet ennen ja jälkeen jokaisen kättelyn, mutta esimerkiksi cocktail-tilaisuudessa tämä olisi vaikeasti toteutettavissa.

Kättelyn korvaamisesta muilla tervehtimistavoilla on onneksi vakavasti keskusteltukin jopa tasavallan presidenttiä myöten. Erilaisia kekseliäitä korvikkeita on ehdotettu. Joku ehkä ajattelee, että muutos olisi liian suuri ja tavallinen kohtelias vuorovaikutus toisten ihmisten kanssa siitä kärsisi. Mutta miksi ihmeessä näin tapahtuisi? Toki toisen koskettaminen kättelemällä luo luottamusta, mutta samantapaisen sillan toiseen ihmiseen voi rakentaa myös jokin muu ele. Kättelemättömyys on nykyihmiselle paljon kohteliaampaa kuin kättely, joka on syntynyt muinaisina aikoina kulttuureissa, joissa ei ole ymmärretty, miten taudit leviävät.

Olemme aiemminkin kyenneet omaksumaan erilaisia toisten ja omaan turvallisuuteemme liittyviä uudistuksia, esimerkiksi autojen turvavyöt sekä tupakointikiellon työ- ja opiskelupaikoilla ja julkisissa tiloissa. Vielä omana opiskelu- ja jatko-opiskeluaikanani oli mahdollista päätyä passiiviseksi tupakoitsijaksi sikaria polttelevan opettajan vastaanottohuoneeseen, ja epämuodollisissa seminaareissa saatettiin tupakoida. (Muistan Helsingin yliopiston Metsätalon vanhan kellariruokalan karmean tupakkahuoneen ikipinttyneine savunhajuineen ja seminaarihuoneen kalustoon 1990-luvun puoliväliin asti kuuluneet tuhkakupit.) Toivon, että viimeistään yliopiston 400-vuotisjuhlien aikaan – mieluummin jo paljon aikaisemmin – kättely tuntuu yhtä kaukaiselta ja sopimattomalta tavalta kuin työhuone- tai seminaaritupakointi meistä nyt tuntuu.

On niin ikään helppoa ennustaa, että etätyö- ja etäkokouskäytännöt saattavat monilla aloilla jäädä paljon pysyvämmiksi kuin pandemiarajoitusten alkaessa arvelimmekaan – ja tällä on tietenkin myös ilmastokriisin torjunnan näkökulmasta etuja, jotka monin verroin saattavat korvata tiiviimpää ”yhteisöllisyyttä” ja ”kasvokkaisia kohtaamisia” kaipaavien korostamat etätyön haitat.

Teodikeasta antiteodikeaan

Kättelyn lopettamiseen liittyvä pyrkimys säilyttää toisiin ihmisiin sopiva etäisyys voi toimia analogiana isommillekin asioille. Meidän on osattava katsoa toisten ihmisten elämää ja ennen kaikkea heidän kärsimyksiään – sekä omaa osuuttamme niiden aiheuttamisessa – oikean ja kohteliaan etäisyyden päästä: ei liian läheltä, koska emme voi oikeasti jakaa toisen kokemusta eikä ole asianmukaista väittää voivansa niin tehdä, muttei myöskään liian kaukaa. Kättelyetäisyyden vaihtaminen turvaväliin ei katkaise ihmisten välistä yhteyttä, koska ihmisen voidaan katsoa elävän ensisijaisesti kulttuurin maailmassa, jossa suhteitamme määrittävät sosiaaliset ja normatiiviset eivätkä yksinomaan fyysiset tai biologiset tosiseikat.

Koronaviruskuolemien katseleminen liian etäältä ei ole uhreja kohtaan oikein. Kuten hyvin tiedämme, Ruotsissa omaksuttiin varsin erilainen strategia koronaviruksen vastaisessa kamppailussa kuin Suomessa ja useimmissa muissa Euroopan maissa. Jotkut saattavat ajatella, että Ruotsissa epidemian alkuvaiheen huomattavan suuri kuolleisuus on ollut ikävä paha, mutta silti jollakin tavalla ”sopiva hinta”, joka maksetaan siitä, että pidemmällä aikavälillä talous ei kärsi yhtä pahasti kuin muissa maissa ja näin kansalaisten kokonaiskärsimykset jäävät vähäisemmiksi. Vaikka näin olisikin – vaikka Ruotsin malli kaukaa katsottuna jopa säästäisi ruotsalaisten arvokkaita elinvuosia verrattuna Suomen malliin – ruotsalaisessa ajattelussa voidaan väittää kohdeltavan välineellistäen niitä uhreja, etenkin vanhuksia, jotka ovat uuden koronaviruksen aiheuttamaan tautiin kuolleet. Tämän voidaan katsoa olevan väärin, vaikka sillä saavutettaisiinkin – jossain skenaariossa – ”kokonaisedun” kannalta hyödyllisiä tavoitteita. Samaan tapaan on nähdäkseni arvioitava niitä argumentteja, joissa suoraviivaisesti liimataan jokin hintalappu säästettyihin elinvuosiin ja kauhistellaan rajoitustoimien valtavia kustannuksia.

On toisaalta niinkin, että rajallisten resurssien tilanteessa on pakko jatkuvasti arvioida myös erilaisten toimien talousvaikutuksia, eikä Suomi välttämättä ”kestä toista aaltoa”, kuten valtiovarainministeri Matti Vanhanen (kesk.) elokuussa 2020 totesi. Juuri tästä näkökulmasta voidaan kuitenkin argumentoida, että oikeasuhtaiset ja oikein ajoitetut rajoitustoimet estävät pitkällä tähtäyksellä taloudellisen katastrofin, koska epidemian pysyessä hallinnassa ei ajauduta uuteen yhteiskunnan toimintojen laajaan sulkuun. Optimistinen toiveajattelu, joka saattaa johtua sinänsä ymmärrettävästä inhimillisestä vaikeudesta myöntää tilanteen vakavuus, johtaa helposti rajoitusten liian nopeaan poistamiseen ja myöhemmin entistä pahempiin rajoituksiin. Usein talouden avaamista perustellaan kuitenkin nimenomaan kokonaisedulla.

Tästä avautuu filosofisia, elämänkatsomuksellisiakin, näköaloja siihen, miksi liiallinen optimismi on ihmiskunnan pahimpia vitsauksia. Sen virheenä on juuri sopivan etäisyyden hämärtyminen. Strategia, jossa yhteiskunta pidetään mahdollisimman ”auki” pitkällä aikavälillä saavutettavan suuremman hyödyn vuoksi kuolonuhreista huolimatta, vertautuu teologisesta kontekstista tuttuun optimistiseen teodikea-ajatteluun. Siinä esimerkiksi yksilön tarkoituksettomalta vaikuttavan kärsimyksen ajatellaan olevan perusteltua ja oikeutettua jumalallisen suunnitelman – tai analogisesti sekulaarin ruotsalaisen kansankoti-ideologian – puitteissa, vaikka tuollainen vain hyvin kaukaa nähtävissä oleva ”kokonaiskuva” olisikin yksilöltä itseltään kätketty.

Teodikealla tarkoitetaan uskonnonfilosofiassa ja teologiassa vastausta kysymykseen siitä, miksi kaikkivaltias, kaikkitietävä ja täydellisen hyvä Jumala (jos sellainen Jumala olisi olemassa) sallisi mielettömältä ja tarkoituksettomalta vaikuttavan kärsimyksen. Teodikeaan uskova ikään kuin oikeuttaa kärsimyksen Jumalan suurella mutta salatulla tarkoituksella. Teodikean analogioita löytyy kuitenkin myös sekulaarista ajattelusta, jossa esimerkiksi historian kulku saatetaan nähdä tarkoituksenmukaisena tai kokonaisuuden kannalta suotuisan lopputuloksen ajatellaan perustelevan tuota lopputulosta tavoiteltaessa aiheutuneen kärsimyksen.

”Loppujen lopuksi” asiat menevät hyvin, uskoo siis teodikeaan taipuvainen optimisti, vaikka matkan varrelle sattuisi kaameita katastrofeja. Olen monissa eri yhteyksissä, esimerkiksi kirjassani Ota elämä vakavasti: Negatiivisen ajattelijan opas ja yhdessä professori Sari Kivistön kanssa julkaisemassani teoksessa Kantian Antitheodicy: Philosophical and Literary Varieties, koettanut argumentoida tällaista teodikea-ajattelua vastaan puolustaen antiteodikea-ajattelua, joka kieltäytyy arvioimasta kärsimyksen ”hintaa”. On kärsimyksen uhrin näkökulman vastuutonta sivuuttamista ajatella kärsimyksen olevan ”loppujen lopuksi” kehkeytyvästä kokonaishyvästä maksettava hinta.

Ruotsalaisten syyttelyn sijaan meidän on kuitenkin myös osattava kääntää kriittinen katse itseemme, siihen, miten meistä kukaan tuskin voi ainakaan kokonaan välttää toisten välineellistämistä sen enempää korona-aikana kuin muulloinkaan. Konkreettisia askelia hieman vähäisempään välineellistämiseen voivat olla vaikkapa kasvomaskien aktiivinen käyttö ja kättelyistämme aiheutuvien tartuntaketjujen katkaiseminen, mutta samalla kriittinen tarkastelu on kohdistettava kaikkiin muihinkin toimiimme.

Erityisesti tutkijayhteisö voisi mainiosti toimia edelläkävijänä nimenomaan oikeanlaisen kriittisen etäisyyden tavoittelussa. Tämä merkitsee jatkuvaa kyseenalaistavaa, vanhoja käyttäytymis- ja ajattelumalleja uudistavaa pohdintaa siitä, mikä lopulta on missäkin asiassa sopiva etäisyys. Meidän pitää pysytellä toisistamme riittävän kaukana, muttemme saa ajautua liian kauas (kuviteltuun ”kokonaisedun” tunnistavaan ”Jumalan näkökulmaan”, josta asioiden perimmäinen tarkoitus kävisi selville), jotta vielä kykenemme näkemään, miksi esimerkiksi hoivakodissa koronavirusinfektioon kuolevan vanhuksen uhraaminen on väärin, vaikka se kapeassa taloudellisessa katsannossa kollektiivista kokonaisetua palvelisikin. Tämän kuitenkin näemme tungettelevaa kättely- tai halailuetäisyyttä kauempaa, samoin kuin vaikkapa akateemista opinnäytettä laativaa opiskelijaa voidaan ohjata pitämään kriittistä etäisyyttä esimerkiksi tutkimuskohteeksi valittuun tekstiin yksityiskohtien huolellisen ”lähiluvun” siitä kärsimättä.

Myös akateemisten instituutioiden on tärkeää kehittää toimintaansa näissä olosuhteissa niin, ettei ketään ainakaan pakoteta välineellistämään toisten kärsimystä, todellista tai mahdollista, yhtään enempää kuin on aivan pakko. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että mahdollisimman paljon toimintaa on voitava järjestää pääosin etäyhteyksin, kunnes tehokas ja turvallinen rokote joskus toivottavasti laukaisee koronakriisin. Hyväosaisten on ymmärrettävä, etteivät kaikki voi tehdä etätyötä, mutta juuri siksi meidän, jotka voimme, on tehtävä sitä niin paljon kuin suinkin mahdollista. Meidän on vältettävä kaikkia virusta mahdollisesti levittäviä fyysisiä kontakteja toisiin ihmisiin, jotka eivät ole ehdottoman tarpeellisia.

Abstrakti toinen

Useimpien lienee helppoa olla yhtä mieltä siitä, että on väärin uhrata yhteisen hyvän puolesta yksikin koronavirustautiin menehtyvä vanhus. Käytännön valintatilanteissa ja poliittisessa päätöksenteossa tietenkin joudumme – traagisesti – painottamaan taloudellisia näkökohtia niin, että valinnoistamme seuraa yksilöiden kärsimystä ja kuolemia, koska myös tämän toimintatavan vaihtoehto, taloudellinen katastrofi, aiheuttaisi pitkällä aikavälillä luultavasti vielä enemmän kärsimystä ja kuolemia. Tästä itsestäänselvyydestä huolimatta mikään kansantaloudellinen argumentti ei voi moraalisesti oikeuttaa edes yhden vanhuksen kuolemaa. Joka ajattelee sen voivan, on nähdäkseni ajautunut moraaliseen korruptioon. Mikään kärsimys ei ole ”oikea hinta” sen myötä saatavasta kokonaishyvästä. Tällaiseen antiteodikea-argumentaation moni ehkä on valmis yhtymään myös ”taloudelliset realiteetit” hyväksyessään.

Samalla antiteodikean logiikalla meidän on kuitenkin osattava katsoa – jälleen sopivan etäisyyden päästä, pandemian monimutkainen kokonaistilanne silmiemme edessä niin kirkkaana kuin mahdollista – oman toimintamme vaikutuksia, sekä kaikenlaisten jokapäiväisten toimien keskellä että arkisista pyrinnöistämme etääntyen. Tilanteessa, jossa (kuten tätä kirjoitettaessa syyskuun alussa 2020) epidemian toinen aalto on selvästikin monessa Euroopankin maassa alkanut ja uhkaa melko rauhallisten olojen Suomessakin kiihtyä huolestuttavasti, ei nähdäkseni ole tartuntavaaran vuoksi perusteltua osallistua esimerkiksi suuria ihmisjoukkoja yhteen kokoaviin tapahtumiin, kuten juhliin, konsertteihin, seminaareihin tai kokouksiin. Ymmärrän, että sellaisia on ehkä jossain määrin järjestettävä tai ainakin sallittava järjestettävän yhteiskunnan ”normaalin” toiminnan ylläpitämiseksi. Tällaisista tapahtumista ei monien mielestä voitane luopua yhtä helposti kuin kättelystä mielestäni voitaisiin luopua. Tämän ajatuksen teodikea-logiikka on kuitenkin pidettävä mielessä. Järjestäessämme ihmisten välisiä kontakteja edellyttäviä tapahtumia ja osallistuessamme niihin uhraamme mahdollisesti viattomia kokonaisuuden eduksi, aivan kuten se pelkkään kapeaan taloudelliseen järkeilyyn nojaava (toivottavasti vain kuviteltu) kyyninen laskelmoija, joka näkee kuolleen vanhuksen ”välttämättömänä pahana”, mutta samalla jollakin tavalla hyväksyttävänä ”hintana” esimerkiksi yhteisen hyvän mahdollistavasta taloudellisen toiminnan jatkumisesta.

Meidän on usein vaikeaa löytää sopivaa etäisyyttä toimiemme perusteluja tarkastellaksemme. Nykytilanteessa meidän olisi kuitenkin hyvä käsittää, että esimerkiksi pelkän ”tavallisen syysflunssan” saaminen ja levittäminen osallistumalla vaikkapa johonkin ei-välttämättömään yleisötilaisuuteen on osaltaan kuormittamassa (ainakin vielä syyskuussa) pahoin ruuhkautunutta koronavirustestausjärjestelmää sekä siten mahdollisesti hidastaa jonkun toisen saaman koronavirustauti-infektion toteamista ja edesauttaa näin viruksen leviämistä yhteiskunnassa – aiheuttaen näin kenties lopulta jonkun riskiryhmään kuuluvan vakavan sairastumisen tai kuoleman. Ja vaikkei tällaista suoraa (vaikkakin mutkikasta) ketjua syntyisikään, pelkkä vaarattomien hengitystieinfektioiden levittäminen luo jatkuvaa painetta koronavirustestaukseen niin, että terveydenhuollon voimavaroja joudutaan jossakin määrin siirtämään siihen muusta, vähemmän kiireellisestä toiminnasta. Tästä puolestaan aiheutuu ”hoitovelkaa”, ja pahimmassa tapauksessa esimerkiksi joku syöpään sairastunut saakin diagnoosinsa ja sen edellyttämän hoidon liian myöhään.

Arkisilla toimillamme – sillä, tervehdimmekö halauksin tai poskisuudelmin, ja sillä, menemmekö johonkin sellaiseen tapahtumaan, johon meidän kenties ”yhteisöllisyyden” nimissä toivotaan osallistuvan, kuten myös sillä, käytämmekö kasvomaskia, jos menemme – on kirjaimellisia vaikutuksia ihmisten elämään ja kuolemaan. Yksittäisellä teolla, vaikkapa päätöksellä lähteä teatteriin, on hyvin monimutkaisia seurauksia ja kerrannaisvaikutuksia, joita emme tietenkään voi etukäteen tuntea mutta joita pystymme todennäköisyyksien ja riskiarvioiden valossa jossain määrin rationaalisesti ennakoimaan. Tällainen ennakointi on aina rajallista ja hyvin epävarmaa, koska kuka tahansa voi koronaviruksen oireettomana kantajana tartuttaa toiseen hengenvaarallisen taudin.

Etäisyys ja moraalinen vastuu muodostavat näin ongelmallisen yhteyden: olemme usein liian etäällä käsittääksemme, että meillä on vastuu jonkun ihan oikean ihmisen, abstraktin toisen, elämästä ja kuolemasta. Vastuun monimutkaiset ketjut tunnetusti hämärtävät vastuun. Olen käsitellyt ”abstraktin toisen” merkitystä myös koronakevään 2020 pienessä kirjoituksessani Kuolema korona-aikaan.

”Minimoi maksimihaitta”

Sopiva etäisyys on paitsi eettinen myös tiedollinen asia. Meidän on osattava tarkastella mahdollisimman objektiivisesti toimintaamme sisältyviä riskejä kaiken sen niin tieteellisen kuin arkikokemukseenkin perustuvan tiedon varassa, jota käytettävissämme tässä epidemiatilanteessa on. Meidän on myös kyettävä arvioimaan, mitkä tiedonhankinnan menetelmät ovat luotettavia ja mihin tiedonvälityskanaviin on perusteltua nojautua. Keskimäärin melko korkeasti koulutettuna kansakuntana suomalaisilla on tähän periaatteessa kohtalaisen hyvät edellytykset. Monet ovat kuitenkin ymmärrettävästi hämmentyneitä kaikesta siitä osin ristiriitaisesta viestinnästä, jota päivästä päivään olemme korona-aikana saaneet seurata – vaikka ehkä onkin niin, että Suomessa viranomaiset ja valtiojohto ovat onnistuneet toimimaan ja toimistaan viestimään melko tehokkaasti ja vastuullisesti.

Esimerkiksi kasvomaskisuositus näyttää yhä jääneen jollakin tavalla liian lieväksi ja kenties epämääräiseksikin, koska suosituksesta huolimatta ilmeisesti melko harva julkisessa liikenteessä maskeja käyttää. Jokaisella ihmisvilinässä liikkuvalla tulisi olla vastuu suosituksen noudattamisesta. Ei myöskään edelleenkään vaikuta siltä, että virallisissa korona-ohjeistuksissa olisi kiinnitetty riittävästi huomiota aerosolitartuntojen mahdollisuuteen; eletään aivan kuin turvavälit ja hyvä käsihygienia riittäisivät viruksen torjunnassa, vaikka on saatu vakuuttavaa näyttöä siitä, että etenkin pitkäaikainen oleskelu suljetuissa, ahtaissa ja huonosti ilmanvaihdetuissa sisätiloissa muiden ihmisten kanssa on riskialtista.

Ehkei maskien ja aerosolitartuntojen kaltaisissa kysymyksissä ole vielä sanottu tieteen viimeistä sanaa. Todistusaineisto lienee jossain määrin kiistanalaista ja tulkinnanvaraista. Nähdäkseni järkevä yksilö suhtautuu näin vakavaan – kirjaimellisesti kuolemanvakavaan – asiaan kuitenkin jonkinlaisen ”minimoi maksimihaitta” -periaatteen hengessä: vaikkemme täysin tiedä, mitä kaikkea erilaisista mahdollisista toimistamme voi seurata, ja vaikkemme osaa täsmällisesti arvioida kaikkien riskien toteutumisen todennäköisyyttä edes parhaan tällä hetkellä saatavilla olevan tieteellisen näytön valossa, on paikallaan käyttäytyä niin, että vältetään sellaisia vaikutuksia, joita valinnoillamme pahimmassa tapauksessa nykytiedon pohjalta voidaan ennakoida olevan. Toimi siis niin, että toiminnallasi vältät huonoimman odotettavissa olevan seurauksen, vaikka tuon seurauksen todennäköisyys olisi melko pieni ja vaikket voi sitä tarkasti arvioida. Periaatteessa samantapaista logiikkaa sovelletaan erityisen huolellisia turvallisuusjärjestelyjä vaativissa toimissa, kuten lentoliikenteessä ja ydinvoimaloiden suunnittelussa.

On mahdollista, että aerosolitartunnat ovat hyvinkin merkittävä koronaviruksen leviämistapa; emme kaiketi tätä varmasti tiedä, ja asiantuntijat lienevät jossain määrin erimielisiä, mutta meidän on perusteltua toimia niin, että näin saattaa olla. Siksi meidän on – suojellaksemme itseämme ja läheisiämme – paitsi noudatettava hyvää käsihygieniaa ja pidettävä turvavälejä myös lähtökohtaisesti vältettävä sisätiloissa oleskelemista toisten ihmisten kanssa ja käytettävä maskeja silloin, kun sisätiloihin on jostain syystä mentävä. Tämä on nyt se sopiva etäisyys, jota meidän on syytä tavoitella – sekä kirjaimellisesti etäisyys toisiin ihmisiin samassa tilassa että etäisyys siihen tietoon ja tiedoksi kuviteltuun, jota meillä vaikuttaisi tällä hetkellä olevan.

Tämä ajatuskulku heijastelee ennen korona-aikaa julkaisemani Ota elämä vakavasti -kirjan hengessä. eräänlaista ”negatiivista ajattelua”. Meidän on nähdäkseni opittava orientoitumaan koronaankin liioiteltua optimismia ja toiveajattelua välttäen – miettien, mitä kaikkea ikävää voisi tapahtua (vaikkei se olisi kovin todennäköistäkään) ja miten kaikkein pahimman tehokkaimmin välttäisimme. En tietenkään tahtoisi kehottaa kaikkia nyt mieltämään toiset ihmiset potentiaalisesti vaarallisiksi, mutta näin on vastuullisen ajattelijan mielestäni nyt tehtävä, toki ymmärtäen, että eräät meistä ovat vaarallisempia kuin jotkut muut: esimerkiksi turvaetäisyydet säilyttävä maskin käyttäjä on paljon vähemmän vaarallinen kuin maskiton, kovalla äänellä kailottava ja lähelle köhimään astuva henkilö. Emme voi olla varmoja siitä, ettei olisi niin, että kuka tahansa (oireetonkin) ihminen samassa tilassa voi levittää koronavirustautia, joten meidän on kannettava vastuumme toisista niin, että minimoimme sisätilakontaktimme ja ylipäänsä vältämme läheistä vuorovaikutusta muiden ihmisten kanssa.

Etäisyyden ottaminen irrationaaliseen optimismiin, niin yksilön kuin yhteisöjenkin tasolla, on toivoakseni korona-ajan tärkeimpiä oppeja. Tällaisesta optimismista voi esiintyä eri muotoja: joku ehkä uskoo rokotteen valmistuvan aivan pian, toinen vaalii illuusiota laumasuojan muodostumisesta, kolmas kuvittelee taudin vain itsestään katoavan, ja neljäs ei vain ajattele koko asiaa. Kovin vastuuttomilta kuulostavat myös ne tartuntamahdollisuuden myöntävät, jotka kuittaavat vaaran toteamalla ”tulkoon jos on tullakseen, en minä koronaa pelkää” – ikään kuin kyseessä olisi vain heidän oma terveytensä.

Korostakoon viittaukseni ”negatiiviseen ajatteluun” tässä yhteydessä sitä, että kyse on lopulta elämänfilosofisista suuntautumistavoista, joiden välillä tehtävät valinnat eivät ehkä ole yksinomaan puhtaan järkiperäisen harkinnan asioita. Olen edellä tähdentänyt – rationaalisen valinnan teorian termein – eräänlaisen ”minimoi maksimihaitta” -periaatteen omaksumisen tärkeyttä: meidän on pyrittävä toimimaan niin, että toimintamme mahdollisista, jollakin (reaalisella) todennäköisyydellä odotettavissa olevista seurauksista mahdollisesti kaikkein haitallisimman ilmentämä haitta on niin pieni kuin mahdollinen. Se, joka nyt osallistuu esimerkiksi suuriin juhliin tai esitelmätilaisuuksiin tai järjestää sellaisia, tekee ratkaisunsa pikemminkin optimistisemman ”maksimoi minimihyöty” -ajattelun mukaisesti, korostaen negatiivisten uhkakuvien sijasta niitä positiivisia asioita, joita tällaisten tapahtumien järjestämisellä ja niihin osallistumisella voidaan saavuttaa.

Minimihyödyn maksimoija on optimisti, joka ajattelee, ettei huomenna ehkä sada, kun on tulossa ulkoilmatapahtuma. Maksimihaitan minimoija on ainakin ajattelunsa lähtökohdissa pessimisti, joka katsoo, että on varauduttava sateeseen, koska jos sittenkin sataisi (vaikka se olisi melko epätodennäköistäkin), se voisi pilata tapahtuman.

Nämä – tässä vain hyvin yleisellä tasolla ja kaavamaisesti kuvatut – strategiat toimivat myös korona-ajan päätöksenteossa, ja edellä olen selkeästi asettunut puolustamaan pessimistisempää, mahdollisiin ikävyyksiin varautuvaa strategiaa. Huomattakoon, että pessimistiset vaihtoehdot tällä tavoin vakavasti ottava henkilö voi kuitenkin mainiosti (tuttua sanontaa lainaten) ”toivoa parasta mutta varautua pahimpaan”. Filosofisesti voidaan todeta, että näin ajatteleva on melioristi (lat. melior, parempi). Meliorismi on ikään kuin optimismin ja pessimismin välimuoto. Sen kannattaja ei suinkaan pidä ikävää lopputulosta (sen enempää kuin suotuistakaan) väistämättömänä, vaan korostaa sitä, kuinka tärkeää on jatkuvasti tehdä kaikki voitava ikävyyksien välttämiseksi ja myönteisen – tai ainakin parhaan mahdollisen – lopputuloksen saavuttamiseksi. Eräänlaiseen lähtökohtaiseen pessimismiin perustuva ja sen varaan rakentuva meliorismi on mielestäni negatiivisen ajattelijan luontevin valinta.

Jos joutuisin argumentoimaan vastakkaista näkemystä edustavalle, miksi tulisi valita ”minimoi maksimihaitta” -periaate vaihtoehtoisen ”maksimoi minimihyöty” -ajatuksen sijasta, voisin tuskin näin tehdä turvautumatta jonkinlaiseen kehäpäätelmään. Ajattelen kyllä, että ”minimax”-strategiaa voidaan puolustaa itseviittaavasti, refleksiivisesti: pitkällä aikavälillä juuri tämän lähestymistavan mukainen toiminta kilpailijoitaan paremmin minimoi niitä (suurimpiakin) haittoja, joita toiminnallamme voidaan ajatella olevan. Tämä on kuitenkin kriitikon näkökulmasta kehämäinen puolustusyritys. Lopulta päätöksentekoperiaatteiden välillä valitseminen on eräänlaisen elämänkatsomuksellisen tai eksistentiaalisen valinnan tekemistä, sen ratkaisemista, keitä itse asiassa olemme ja miten elämäämme elämme.

Ja se tässä juuri on pelissä: abstraktin toisen elämä, mutta myös omamme. Jokaisessa vastuun kantamisen hetkessä meidän on itse ratkaistava, mihin periaatteisiin sitoudumme ja miten käytännössä toisia ja itseämme suojelemme.

Olemme vastuussa vapaudestamme

Kun katselemme (tai edes yritämme katsella) vapauttamme ja vastuutamme sopivan etäisyyden päästä, näemme ehkä niiden olennaisen kytköksen. Olemme vapaita toimimaan, ja juuri tuolla vapauden alueella meillä on toiminnastamme vastuu – ensisijaisesti moraalinen vastuu, mutta tietenkin myös esimerkiksi poliittinen, tiedollinen ja taloudellinen vastuu. Kuten monikin järkevä asiantuntija on koronatilanteen pahentuessa muistuttanut, kaikkea rajoitusten puitteissa tällä hetkellä ”sallittua” ei ole pakko eikä myöskään perusteltua tehdä. Kun vapaasti teemme jotakin sellaista, mitä nyt ”saamme” vapaasti tehdä (kun kukaan tai mikään ei pakota olemaan sitä tekemättä), tai jotakin sellaista, mitä ”saamme” tehdä esimerkiksi perustuslaillisten oikeuksiemme vuoksi, olemme vastuussa siitä, mitä teollamme aiheutamme. On tietenkin monia tekoja, joita ei ole missään laissa tai säännöissä kielletty, mutta joiden suorittaminen on silti moraalisesti ongelmallista. Näissä oloissa arkisestakin, hyvin viattomalta vaikuttavasta teostamme aiheutuva seuraus voi olla toisen kuolema. Meidän ei pidä vain odottaa, että jokin ”taho” – poliittinen johto, viranomainen tai joku/jokin muu – säätää, mitä meidän pitää ja ei pidä tehdä. Meidän on itse otettava vapautemme käytöstä aito vastuu.

Vastuu asettuu nimenomaan meille itsellemme, minulle. Vaikka on tärkeää voida omaksua kriittinen asenne myös siihen, miten toiset toimivat – nykyisessä pandemiatilanteessa täytyy olla mahdollista ja oikeutettua rakentavasti kritisoida ja jopa paheksua toisten käyttäytymistä, esimerkiksi maskisuositukseen, riskialueille suuntautuvaan lomamatkailuun tai suurten joukkokokoontumisten välttämiseen holtittomasti suhtautuvien ratkaisuja – eettisen kritiikin kärki on aina käännettävä ensisijaisesti omaan itseen, oman vastuunkantamisemme lähtökohtiin. On myös ongelmallista ryhtyä pedanttisesti kyttäämään toisten toimintaa, ja jokaisen esimerkiksi bussissa maskitta matkustavia moralisoiden moittivan on hyvä muistaa, että yksilöllä voi olla vaikkapa terveydellinen peruste olla käyttämättä maskia. Tärkein tehtäväni on jatkuvasti tarkastella sitä, miten itse voisin toimia paremmin, ja juuri minun on etsittävä sopivaa etäisyyttä omassa elämässäni. Olen suositellut, että etenkin pandemian oloissa etsisimme sitä ”minimoi maksimihaitta” -ajatuksen hengessä, mutta myös tämän lähestymistavan valitsemisesta sen valitsijalla on vastuu – sekin voi joskus viedä meitä harhateille.

Asianmukaisen kriittisen etäisyyden löytämisen ja ylläpitämisen vaativuus on tunnustettava sekä koronarajoituksia säädettäessä (ja purettaessa) että elämän muuttuneita normaaliuomia haparoiden etsittäessä. Sopivan etäisyyden tavoittelu on myös yleisemmällä tasolla sen kriittistä tarkastelua, mikä on oikea etäisyys omalle vastuun kantamisellemme toisista ihmisistä, kaukaisimmistakin. Samalla se on kriittisen etäisyyden ottamista omaan itseemme, niihin arvoihin ja periaatteisiin, jotka toimintaamme ohjaavat ja joiden varassa päätöksentekoperiaatteitamme kehitämme.

Lisälukemista

Edellä puolustettua, pääasiassa uskonnonfilosofian yhteydessä yleensä käsiteltävää antiteodikea-ajattelua tarkastellaan lähemmin esim. teoksissa Sari Kivistö ja Sami Pihlström, Kantian Antitheodicy: Philosophical and Literary Varieties (Palgrave Macmillan, 2016); Pihlström, Ota elämä vakavasti: Negatiivisen ajattelijan opas (ntamo, 2018); ja Pihlström, Pragmatic Realism, Religious Truth, and Antitheodicy: On Viewing the World by Acknowledging the Other (Helsinki University Press, 2020; https://hup.fi/site/books/m/10.33134/HUP-2/).

Kahdessa jälkimmäisessä teoksessa keskustellaan melko laajasti myös meliorismin merkityksestä mm. termin kehittäneen William Jamesin teokseen Pragmatism (1907) viitaten.

Olen myös lyhyesti kommentoinut koronakriisin paljastamaa moraalisen tilanteemme ”traagisuutta” yhdessä Sari Kivistön kanssa etiikka.fi-sivustolla julkaistussa lyhyessä tekstissä.

Samalla sivustolla on paljon keskustelua koronakriisin etiikasta. Tässä kirjoituksessa vain intuitiivisesti ja hyvin yleisellä tasolla esitellyn ”minimoi maksimihaitta” -periaatteen teknisemmistä yksityiskohdista saa hyvän yleiskuvan esim. Wikipedia-artikkelista.

Lopuksi otan vielä vapauden – muistuttaakseni, ettei nuoriso ole korona-aikana aivan holtitonta – mainostaa tyttäreni Meeri Pihlströmin koronakriisiä käsittelevää blogitekstiä.

Kirjoittajasta

Sami Pihlström toimii uskonnonfilosofian professorina Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa ja muun muassa Suomen Filosofisen Yhdistyksen puheenjohtajana.

Pihlström on kirjoittanut laajasti muun muassa pragmatismista, etiikasta, realismin ongelmasta, uskonnonfilosofiasta ja transsendentaalifilosofiasta. Laajan kirjallisen tuotantonsa lisäksi Pihlström tunnetaan monipuolisena yhteiskunnallisena keskustelijana.